Aamulehden arvio vierailustamme Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 11.2.2016:
“Meriteatterin lahjakkuus humahtaa päähän
kuin tynnyrillinen rommia”
Tältä tuntuu, kun lahjakkuus täyttää teatterisalin ja humahtaa päähän kuin tynnyrillinen rommia.Ensin naurattaa, sitten itkettää ja lopulta huomaa vain toljottavansa lavaa suu auki.Meriteatterin nuori tekijäporukka on pumpattu niin täyteen karismaa, että on suoranainen ihme, miksei heitä ylistetä maan jokaisessa mediassa kovaan ääneen.
No, nyt ylistetään. Tampereen Teatterin Frenckellin lavalla nähtiin torstaina täydellisyyttä hipova esitys. Laulu on meren laulu -näytelmässä on lähestulkoon kaikki, mitä teatterilta voi toivoa. On komediaa ja tragediaa, on terävää dialogia ja syvää viisautta. Eikä tippaakaan teeskentelyä. Siinä on koko elämä, sen laskut ja nousut. Näytelmässä on nuoruus, se mahassa kipristelevä toivo, ne unelmat joilla ei ole rajoja.
Lahja (Laura Halonen) haaveilee pääsevänsä pois kotikylästään ja sillitehtaalta, lähtevänsä Turkuun tai Ruotsiin. Mutta väliin tulee elämä ja rakkaus. Onni (Antti Autio) saa Lahjan jäämään ja elämään vierellään. Mitäpä muuta voisi tehdä, kun mies kuvailee naista näin kauniisti: “Sinä olet aallonmurtaja, tuulensuoja, ankkurin paikka ja majakan valo.”
Ja näytelmässä on myös vanhuus, eletyn elämän hyväksyntä ja itsensä löytäminen. Kuten Lahja toteaa elämänsä viime hetkinä: “En minä saanut mitään, mitä halusin ja silti sain kaiken.” Nuoruus ja vanhuus seuraavat toisiaan, ne erkanevat ja palaavat taas yhteen.
Ajatus tiivistyy uskomattoman hienossa balladissa, Siittämisen ja kivun laulussa, jossa muistutetaan, että “aina on jonkun kevät, jonkun syksy”. Itse asiassa kappale on niin loistava, että vaadin sen levyttämistä. Sen rinnalla monen suomalaisen folkpop-artistin tuotokset ovat höttöistä purukumihumppaa. Muutenkin näyttelijät laulavat ällistyttävän hyvin, ja kappaleet on sovitettu tyylitajulla. Tehkääpä saman tien kokonainen levy, minä ainakin ostaisin.
Toki myös Anni Mikkelsonin käsikirjoitus on silkkaa priimaa alusta loppuun. Sitä ei voi hehkuttaa liikaa. Alkupuolella katsoja saa ilmaisen vatsalihastreenin, kun kapteeni Aalto (Antti Tiensuu) tykittää häijyä stand up -ilotulitustaan. Jutut ovat kuin suoraan räävittömän merimiehen suusta napattuja.
Myös rakastumisen ja rakkauden päättymisen tarina on yksinkertaisen tyylikkäästi kerrottu. Aluksi mies ottaa vastaan, kun nainen kaatuu. Mutta sitten mies alkaa itse kaatuilla. Nainen jaksaa juuri ja juuri ottaa vastaan, kun roteva merimies rojahtaa päälle. Lopulta pullo vie miehen. Hän kaatuilee jonkin aikaa yksinään, kunnes ei enää jaksa nousta ylös.
5 tähteä
– Jussi Saarinen, Aamulehti