Röölän blues

Meriteatteri: Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu. Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson. Ensi-ilta Silliperinnekeskus Dikselissä Naantalin Röölässä 1.7.

Nyt ei voi syyttää kuin omaa tyhmyyttään. Nähtyäni Silliperinnekeskus Dikselissä Meriteatterin Eikä merta enää ole -esityksen harmittelen, että trilogian kaksi aiempaa osaa ovat jääneet kokematta. Mutta kuten sanottu, oma vika.

Teatterin ammattilaisista ja opiskelijoista koottu teatteriseurue esiintyy Naantalin Rymättylässä jo kolmatta kesää, eikä Röölään ole kuin reilun puolen tunnin ajomatka Turusta. Jos meri, saaristo, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekä ihminen iloineen ja suruineen puhuttelevat, Meriteatteriin kannattaa mennä.

Merimies, muija, kalamiehen koira (2013), Laulu on meren laulu (2014) ja tänä kesänä nähtävä Eikä merta enää ole ammentavat Röölän paikallishistoriasta ja Saukko-sillilaivaston matkoista. Trilogian ensimmäisen osan alaotsikko oli ”merikabaree kaikille jotka lähtevät tai jäävät”, toisen ”lähdön ja paluun balladi” ja kolmannen ”kotimatkan laulu”. Jos ensimmäinen oli kabaree ja toinen balladi, tätä viimeistä voisi luonnehtia bluesiksi.

Kuten edeltäjänsä myös Eikä merta enää ole kertoo lähdöistä ja jäämisistä, lähtemisistä ja jättämisistä. Aikajänteenä on ihmisikä, Tyynen (Vera Veiskola) varttuminen nuoresta tytöstä vanhukseksi, sota-ajasta suurin piirtein näihin päiviin.

Sota vie Tyynen ja Uskon (Jaakko Ohtonen) isän, nuottakuningas Voitto Merimaan (Antti Autio), ja lasten on otettava vastuu omasta elämästään. Röölään syntyneelle vaihtoehdot ovat selvät: poika merille silliä pyytämään ja tyttö sillitehtaaseen.

Mutta ajat muuttuvat. Silli loppuu, sillitehdas sulkeutuu, ja kukin joutuu miettimään, mitä elämällään sitten tekisi. Yksi uskoo maahan, toinen alkoholisoituu ja kolmas lähtee uuden toivon perässä Amerikkaan. Ihmiset kuolevat mutta jotain pysyvääkin on: Röölän karit ja kalliot.

”Olen saanut lohtua siitä, että joku on elänyt minua ennen, kävellyt tätä samaa polkua ja kävellyt sitten pois”, käsikirjoittaja ja ohjaaja Anni Mikkelsson sanoo käsiohjelmassa. Tämän kokemuksensa hän onnistuu punomaan kauniisti teatteriksi. Mennyt ja nykyisyys kulkevat käsi kädessä, ja katoavaisuus on yhtä aikaa haikeaa ja lohdullista.

Kaikkinensa Eikä merta enää ole on onnistunut yhdistelmä runollisuutta, koomisuutta, tarinankerrontaa ja lauluja. Sitä on kevyt katsoa, mutta sisällössä on painavuutta. Silliperinnekeskus Dikseli sekä saaristolaisuuteen ja kalastukseen liittyvä rekvisiitta luovat teokselle oivalliset puitteet.

Esiintyjäviisikko – Laura Halonen, Vera Veiskola, Jaakko Ohtonen, Antti Autio, Mait Joorits – näyttelevät hienosti yhteen. He myös hoitavat kaiken musisoinnin, ja Autio ja Veiskola ovat jopa säveltäneet osan lauluista. Levollisesta läsnäolosta huokuu usko omaan tekemiseen ja into kertoa tämä tarina, mikä taas heijastuu katsomoon vahvana yhteisöllisyytenä. Kiitos siitä.

(Juttu lainattu Turun Sanomien sivuilta.)